Naton hakuprosessin riskeista

”Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden.”

Yllä oleva teksti on eduskunnan hyväksymästä valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta. Sama linjaus on myös Sanna Marinin hallituksen hallitusohjelmassa.

Kansainvälinen turvallisuusympäristömme on Venäjän Ukrainaa vastaan aloittaman täysmittaisen sodan seurauksena muuttunut nopeasti, enemmän ja lähempänä meitä kuin kukaan olisi uskonut. Kansalaiset ovat huomanneet tämän ja vetäneet johtopäätöksensä nopeasti. Taloustutkimuksen tuoreen kyselyn mukaan 62 prosenttia suomalaisista kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Vain 16 prosenttia vastustaa sitä.

Hallitus ja eduskuntapuolueet ovat reagoineet tähän päättämällä päivittää ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon nopealla aikataululla. Käytännössä tässä prosessissa päätetään, hakeeko Suomi Naton jäsenyyttä. Aikataulu tälle on joitakin viikkoja tai kuukausia. Ongelmana tässä prosessissa on, että sen kesto altistaa meidät suurille riskeille. Olisi myös toisenlainen vaihtoehto. Palaan siihen kirjoituksen lopuksi.

Riskinä jääminen harmaalle alueelle

Erilaisia skenaarioita sodan kehityksestä on useita. Kaikki me luonnollisesti toivomme, että Ukraina jollakin tavalla voittaa tämän sodan ja saisi pitää täyden suvereniteettinsa. Mutta tätä todennäköisempää on se, että sota pitkittyy ja Putin ei voi antaa periksi, hinnasta viis. Tällöin Venäjän käyttämät aseet kaupunkien tuhoamiseksi ja siviilien tappamiseksi muuttuvat yhä tuhoisammaksi. Uhrien määrän ja tuhon kasvaessa Ukrainan olisi pakko myöntyä rauhansopimukseen, jossa se joutuu tekemään raskaita myönnytyksiä.

Venäjälle vähimmäisehto on alueluovutusten ohessa varmistaa, että Ukraina ei koskaan liittoudu sotilaallisesti. Jos Ukraina ja länsi joutuvat tähän jossakin rauhanehtojen kokonaisuudessa taipumaan, se loisi uuden turvallisuuspoliittisen status quon Eurooppaan. Se on tilanne, jossa olisi vakava riski Suomenkin Nato-oven sulkeutumiseen. Jäisimme silloin harmaalle alueelle. Oma vahva puolustus, EU-jäsenyys ja kahdenväliset sopimukset antaisivat hieman turvaa, mutta olisimme ilman Naton turvatakuiden tuomaa suojaa.

On vaikea arvioida, kauanko tässä skenaariossa aikaa Nato-oven sulkeutumiseen olisi jäljellä. Mutta todennäköisesti jo tulitaukosopimus ja todellisten neuvottelujen aloittaminen Ukrainan ja Venäjän presidenttien välillä voisi johtaa tilanteeseen, jossa Yhdysvallat ja muut Nato-maat eivät haluaisi kärjistää herkkää tilannetta Suomen Nato-hakemuksella.

Tämä skenaario on siitä huolestuttava, että seurauksena olisi todennäköisesti uusi rautaesirippu Naton ja Venäjän välille. Väliin jäisi muutama harmaalla vyöhykkeellä oleva Natoon kuulumaton maa, joiden asema olisi epäselvä. Se on ainakin tullut tämän sodan aikana selväksi, että Nato ja Yhdysvallat puolustavat vain ja ainoastaan Nato-maita. Muille voidaan antaa materiaaliapua, mutta muuten ne joutuvat selviytymään omillaan.

Tässä skenaariossa Venäjä tosiasiallisesti oppisi, että se voisi saada sotilasvoimaa käyttämällä haluamansa. Pari vuotta varustauduttuaan se olisi valmis uusiin yrityksiin Georgiassa, Moldovassa – tai Suomessa. Entäpä jos Venäjä parin vuoden päästä vaatisi, että F-35 hävittäjiä ei saa tuoda Suomeen, tai se joutuu ryhtymään sotilaallis-teknillisiin toimenpiteisiin neutralisoidakseen uhkan? Mitä harmaalla alueella olevan Suomen valtiojohto tekisi?

Riskinä Venäjän eskalaatio

On myös toinen vaarallinen skenaario nyt valitun pitkän prosessin puitteissa. Venäjä tietää, että Nato ei ota jäsenekseen sotaa käyviä maita. Jos tässä Suomen kuukausia kestävässä julkisessa prosessissa alkaa käydä selväksi, että jäsenyyttä aiotaan hakea, antaa se Venäjälle mahdollisuuden toimia.

Venäjä voisi esimerkiksi yllättävällä liikkeellä siirtää Kaliningradista merijalkaväen prikaatin demilitarisoidulle Ahvenanmaalle ja ottaa sen haltuun. Miten Suomi tähän reagoisi? Suomella ja Ruotsilla on yhteiset puolustussuunnitelmat Ahvenanmaan turvaamiseksi. Varmaankin ne yhdessä kävisivät Ahvenanmaan puolustukseen ja yhtäkkiä Suomi olisi osapuolena aseellisessa konfliktissa ja sotaa käyvä maa.

Jos ajattelee, että eihän Putin näin hullusti voisi toimia, niin kannattaa katsoa mitä Ukrainassa tapahtuu. Ja kannattaa kuunnella uudelleen Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin julkisesti kertovan, että Yhdysvallat puolustaa jokaista tuumaa Nato-maissa, mutta ei riskeeraa suursodan eskaloitumista Venäjää vastaan muissa maissa.

Suomalaisessa keskustelussa on oltu huolissaan myös muista mahdollisista hybridivaikuttamisen keinoista jäsenyyshakemuksen yhteydessä. Erityisesti kybervaikuttaminen ja -hyökkäykset ovat olleet korkealla riskiarvioissa. Tämä huoli on kuitenkin osin lientynyt Ukrainan sodan myötä. Venäjä on hyökännyt täydellä voimallaan kyberkeinoin Ukrainan infrastruktuuria vastaan. Nämä hyökkäykset eivät kuitenkaan ole onnistuneet kaatamaan Ukrainan yhteiskunnan kriittisiä toimintoja.

Miten Nato-jäsenyys pitäisi hoitaa?

Palataanpa nykyisen selonteon ja hallitusohjelman kirjaukseen:

”Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden.”

En aivan ymmärrä miksi tätä selontekoa pitäisi nyt päivittää, kuten nyt on päätetty. Tuossa nykyisessähän jo lukee selkeä toimintaohje Suomen ulkopoliittiselle johdolle. Mitä se tarkoittaa ja miten Nato-jäsenyys pitäisi hoitaa?

Ensin olisi huolehdittava, että USA tukee ajatusta ja valmistella salaa yksinkertainen liittymissopimus. USA:n diplomaattinen verkosto voisi myös kulissien takana varmistaa, että yhdelläkään Nato-maista ei ole mitään Suomen nopeasti käsiteltävää jäsenhakemusta vastaan. Lisäksi USA:lta pitäisi saada lupaus siitä, että sillä hetkellä, kun Suomi ilmoittaa jäsenyyden hakemisesta, USA ilmoittaa, että Suomella on sen kahdenväliset turvatakuut ja se siten kohtelee Suomea kuin Nato-maata.

Tämän jälkeen tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta tekisivät yhteisessä kokouksessaan hallitusohjelman ja selonteon mukaisen uuden tilannearvion turvallisuusympäristömme muutoksesta ja päättäisivät hakea Naton jäsenyyttä. Valmisteltu yksinkertainen liittymissopimus allekirjoitettaisiin pikavauhtia. Asia tuotaisiin julkisuuteen ja USA ilmoittaisi kahdenvälisistä turvatakuista Suomelle. Myös Iso-Britannia, Ranska ja Saksa voisivat tehdä vastaavat ilmoitukset.

Suosittujen ja luotettujen presidentin ja pääministerin yhteisilmoitus saisi vähintään 3/4 eduskunnasta sekä mielipidekyselyissä myös kansalaiset kannattamaan tehtyä linjausta. Ennalta varmistettujen Naton jäsenmaiden Suomen liittymissopimuksen ratifioinnissa kestäisi pari viikkoa, kunnes jäsenyys astuisi voimaan. Valtiojohto voi halutessaan toimia sovelletusti näin myös kesken parlamentaarisen selontekoprosessin.

Entä Ruotsi?

Entäpä Ruotsi, moni miettii. Ruotsi ei ole Venäjän rajanaapuri, eikä sillä ole yhtä suuria riskejä liittyen Naton ulkopuolelle jäämiseen. Suomi toki pitäisi Ruotsin tietoisena suunnitelmastaan ja tarjoaisi mahdollisuutta edetä kuvatulla tavalla yhdessä. Tämä olisi parasta myös sen suhteen, ettei huomio kiinnittyisi vain Suomeen. Suomen olisi silti tehtävä tämä ratkaisu Ruotsista riippumatta. Toki myös Ruotsissa enemmistö kansalaisista sekä kansanedustajista kannattaa Nato-jäsenyyttä. Lisäksi Suomen päätös lisäisi kannatusta varmasti entisestään. Ruotsi arvioisi kuitenkin tilannetta omasta lähtökohdastaan.

Muista skenaarioista

On toki muitakin skenaarioita. Vähiten huono sotilaallinen skenaario on sellainen, jossa Ukrainan palvelukseen astuvat uudet joukot ja maahan virtaava materiaaliapu kääntävät vähitellen tasapainoa tavanomaisessa sodankäynnissä Ukrainan hyväksi, eikä Venäjä haluaisi kasvattaa siviiliväestöä tuhoavaa voimaa. Silloin Venäjä voisi hyväksyä rauhanehdot, jossa se saisi haluamansa alueet Itä-Ukrainasta ja Krimin. Loput Ukrainasta säilyisi suvereenina valtiona. Tällä ”Länsi-Ukrainalla” olisi kuitenkin tie Euroopan unioniin ja Natoon pitkällä tähtäimellä auki. Siksi se vaatisi Putinilta suurta nöyrtymistä alkuperäisistä tavoitteistaan.

Pitkittyessään sota saattaisi muuttua samanlaiseksi asemasodaksi, jota olemme nähneet Tshetseniassa tai Syyriassa. Groznyssa tai Aleppossa voimme nähdä niiden sotien surullisia tuloksia.

Yksi mahdollinen skenaario sodan päättymiseksi olisi sisäinen vallanvaihtuminen Venäjällä. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi ”palatsivallankumouksen” kautta, tai kansalaisten nousu ennennäkemättömään vastarintaan talouspakotteiden aiheuttaman ahdingon tai sodan todellisuuden paljastuessa venäläisille.

Kaikkein huolestuttavimpia vaihtoehtoja ovat sodan eskaloituminen laajemmaksi yhteenotoksi myös muiden maiden kanssa sekä ydinaseen käyttö. Länsimaat liikkuvat koko ajan äärirajoilla sen suhteen, miten paljon voivat auttaa Ukrainaa ilman että Venäjä tulkitsee sen sotatoimeksi sitä kohtaan. Putin on jo uhannut ydinaseilla länsimaita, jotka suoraan puuttuisivat sotatoimiin Ukrainassa. Venäjän sodankäynnin doktriinissa taktisia ydinaseita voidaan käyttää, jos Venäjä on uhattuna. Olisiko Ukrainan yllättävän hyvä sotamenestys ja venäläisten joukkojen ajaminen yli rajan tällainen uhka?

Vielä Suomen valinnoista

On inhimillistä, että painotamme lyhyen aikavälin riskejä ja vaikeuksia pidemmän aikavälin ongelmien ja saavutusten kustannuksella. Siitähän nytkin on kysymys. Olemme päättäneet viime vuosikymmeninä Naton ulkopuolelle jäämällä asettaa itsemme tähän vaikeaan tilanteeseen, jossa lyhyen aikavälin riskit liittymisestä ovat nyt suuremmat kuin aiemmin. Toisaalta samalla näemme realistisesti Ukrainassa, mitkä pidemmän aikavälin riskit ovat.

Tilanteessa ei ole täydellisiä ratkaisuja, ja kaikissa vaihtoehdoissa on vaaransa ja riskinsä, mutta se ei saa estää tekemästä päätöksiä. Hakematta jättäminen vasta olisi kova päätös, jolla voi olla vakavia seurauksia. Voi myös olla, että tämän pitkänkin prosessin tuloksena tai muiden skenaarioiden seurauksena käy lopulta hyvin. Mutta kannattaako meidän ottaa riskiä siitä, ettei käykään hyvin?